Vaikka itketti

Musiikki antaa siivet,
kantaa ajan taakse, alkuun.
Palauttaa nuoruuteen.
Siihen, mitä vielä ei osannut sanoa ääneen.
Odotusta. Elämän alku, odotusta.

Voikukkia pääsiäisenä.
Pajunkissoja, paljasjaloin.
Aurinko ja lätäköitä.
Musiikkia korvalappustereoista.
Musiikkia autostereoista.
Roxettea.

Siinä talossa asui paha henki.
Saa sanoa, koska ne on kuolleet.
Eikä ne lue tai tiedä minun tietäneen,
silloin.

Eihän se matka ollut liian pitkä
mennä reppu selässä.
Liftaaminenkin oli turvallista.
Koskessa tuli vammoja jalkoihin,
ruhjeita ja mustelmia.
Mutta ei voinut olla menemättä.

Aika vaihtuu, Muistot ei haihdu.
Ystävät katoaa,
muisto auringonpäivästä jää.
Ilman ystävää, ei olisi muistoa.
Mutta ystävä on poissa,
kadonnut ajan myötä.

Laulu vaihtuu, Vuosiluku vaihtuu. Muisto vaihtuu.
Asuntovaunu. Ensimmäinen harjoitelma.
"Mitä pitää kirjoittaa, kun itkettää liikaa kirjoittaa?"
"Miksi musiikki on niin paskaa? Eikö olisi toista kasettia?
Parempaa musiikkia."

Homo lauloi uhrimielisyydestä.
Uhrimielisyys on halu antaa Jumalalle valtaa
tehdä pimeää työtä, jotta valo olisi kirkas.

Kauniiltahan se kuulosti silloin,
mutta ne oli sekavia aikoja.
Palloleikkejä kissan kanssa.
Aurinko paistoi autotallin oveen.

Yöllä tähdet oli niin kirkkaat,
että niiden luuli olevan ihan vieressä.
Mutta se huone oli kamala.
Kamala oli se huone.
Se huone oli ahdistavan, kammottavan kamala.
Asuntovaunu oli hyvä paikka,
hengittää ikuisuutta.

Vaikka itketti.