Makasin minä selälläni ja katselin lintuja taivaalla.
Mietin minä niiden näkemää vaivaa maan päällä.
Mietin erityiseen kahta naista kilpasilla,
kummalle, keneltä, enemmän, enemmän, enemmän.
Sitten minä mietin, millainen olisi maailma,
jossa onni ei olisi kilpasilla oloa.
Minä verhoaisin itseni kauniisiin kankaisiin.
Minä antaisin lumouksen laskeutua ylleni.
Minä sitoisin hiukseni silkkilangoin,
levittäisin kasvoilleni ohuesti puuteria.
Enkä minä makaisi maassa tarkkaillen lintuja.
Ei, minä juoksisin niityllä lintujen kanssa.
Niiden liidellessä rohkaisuja kuiskien.
Ja minä unelmoisin silmin suljetuin,
katselisin elokuvia hymysuin.
Nauru olisi vapaa, tanssikin,
eikä ne olisi sanoja salailla piruntanssia.
Siinä maatessani kaikessa rauhassa,
rauhassa, jonka kokea voi hän,
jonka omatunto ei syytä, ei aja, ei piinaa,
minä kysyin itseltäni:
Montako tietoista tuntia tarvitset
oppiaksesi kunnioittamaan toisia ihmisiä,
jotka ovat parempia kuin itse olet?
Minä vastasin itselleni: joka päivä kolme tuntia kasvua.
Ja minä nyökkäsin itselleni sen itselleni luvaten,
että kasvaisin ulos kateudesta ja keskustelisin itseni kanssa.
Eikä piru huutaisi korvissa: "Tuo minulle tohtori.
Tilaa minulle pizzaa. Anna minulle aikaasi. Hae minulle kenkäni.
Pitele hamettani. Kanna huntuani. Osoita minulle tie.
Vie minut tanssiin, vie."
Se oli luja päätös ja se pitää. Maksoi mitä maksoi.
Piru ei minun korviini huuda.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti